Taekwondon historiaa

Niin nykyisen Etelä-Korean kuin Pohjois-Koreankin alueella on vuosisatojen kuluessa harjoiteltu monenlaisia kamppailutaitoja, joista tunnetuimpia lienevät subak ja taekyon. Näistä taidoista on olemassa maalausten ja suullisten kertomusten lisäksi myös kirjallisia kuvauksia ja dokumentointeja. Eräiden lähteiden perusteella jopa kamppailutaitoperinnöstään kuuluisassa Kiinassa tunnettiin jo varhaisina aikoina korealaisten taistelutekniikoiden (’Korea Gi’) tehokkuus ja monet nykyään tunnetuista kamppailutekniikoista saattaisivat siten olla alun perin lähtöisin Korean niemimaan kamppailutaitoperinteestä. Dokumentteihin perustuvan historiatutkimuksen perusteella muinaisilla korealaisilla kamppailutaidoilla ei kuitenkaan näyttäisi olevan suoraa yhteyttä nykypäivänä tunnettuun taekwondoon.

Vähintään yhtä varmasti kuin kirjallisuus todistaa näiden muinaisten taitojen olleen olemassa, se osoittaa myös sen, että 1900-luvun alkuun mennessä niiden harjoitteleminen oli vähentynyt Koreassa lähes olemattomaksi. Jos tuohon aikaan oli vielä jäljellä kamppailutaitoja opettavia henkilöitä, he joutuivat jatkamaan opetustaan salassa ja hyvin pienimuotoisena Japanin miehitettyä Korean. Japanilaisvallan toimesta nimittäin kiellettiin kaikki yli 10 ihmisen kokoontumiset. Lisäksi kaikenlaiset korealaiset perinteet pyrittiin hävittämään ja korvaamaan japanilaisilla. Onkin todennäköistä, että näillä Korean niemimaalla eri aikakausina harjoitetuilla taidoilla on ollut vähäinen tekninen merkitys, mutta huomattava ideologinen merkitys, viime vuosisadalla syntyneiden korealaisten lajien, kuten taekwondon, kehittymiseen. Esimerkiksi lajien henkiset ihanteet on usein muodostettu historiallisia esikuvia mukaillen.

Taekwondon kehityksen ymmärtämisen kannalta on olennaista huomioida, että Japani piti Koreaa vallassaan vuosina 1907-1945 (Korea oli Japanin protektoraatti vuodesta 1905 ja miehitetty siirtomaa vuodesta 1907 alkaen). Tämä on tärkeää, koska taekwondon kehittyminen nykymuotoonsa alkoi vasta Japanin miehityksen aikaan, kun korealaiset saivat kontakteja japanilaisiin tai okinawalaissyntyisiin karate-opettajiin. Joidenkin lähteiden mukaan japanilaismiehitys sai aikaan myös sen, että jo lähes unohdetut perinteiset korealaiset kamppailutaidot (mm. subak ja taekyon) alkoivat nostaa uudelleen päätään jonkinlaisena kansallistunteen merkkinä.

Yhtenä tärkeimmistä henkilöistä varhaisten korealaisten taitojen säilymisessä 1900-luvulle asti pidetään SONG Duk-kitä. Hän syntyi 1893 ja alkoi harjoitella taekyonia 12-vuotiaana. Hän ehti ilmeisesti osallistua muutamaan kylien väliseen taekyon-kilpailuun ennen japanilaismiehityksen alkamista (viimeinen iso taekyon-turnaus käytiin vuonna 1910). Hänen kerrotaan harjoittaneen ja opettaneen taekyonia salassa myös japanilaismiehityksen aikana, mutta luotettavien lähteiden saaminen aiheesta on vaikeaa. Miehityksen aikana japanilaiset ajoivat määrätietoisesti oman kielensä ja kulttuurinsa omaksumista Koreassa ja vastaavasti korealaisten perinteiden harjoittamista pyrittiin estämään. Myös perinteisten korealaisten kamppailulajien harjoitteleminen oli kokonaan kielletty, mutta harjoittelun uskotaan jatkuneen salassa koko japanilaismiehityksen ajan. 

Merkittävämpää taekwondon kehittymisen kannalta on kuitenkin se, että useat korealaiset nuoret miehet saivat oppia japanilaisissa kamppailulajeissa joko Japanissa tai sitten miehittäjiltä kotimaassaan. Itsenäistymisen jälkeen Koreassa syntyneillä kamppailulajikouluilla on siksi juuret sekä korealaisessa että japanilaisessa kamppailuperinteessä. Myös modernin taekwondon voidaan sanoa olevan jonkinlainen sekoitus: siinä on ripaus vanhaa korealaista perinnettä (erityisesti ihanteita), merkittävästi japanilaisen karaten vaikutteita (erityisesti tekninen perusta) ja huomattavan paljon uutta Korean itsenäistymisen jälkeen tehtyä kehitystyötä (erityisesti tekniikoiden kehittäminen nykymuotoonsa). Viimeisen osatekijän ansiosta taekwondoa voidaan nykyään hyvällä syyllä kutsua itsenäiseksi ja omaleimaiseksi kamppailulajiksi.

Yksi tärkeä seikka, joka auttaa ymmärtämään taekwondon kehittymistä, liittyy vanhemman okinawalaisen karaten ja uudemman japanilaisen karaten eroihin. Karatea ei tunnettu Japanissa ennen 1900-luvun alkua, vaan sekä japanilaiset karaten pioneerit että useat korealaiset taekwondon pioneerit opiskelivat samaan aikaan (1920-luvulta alkaen) samassa paikassa (Japanin pääsaarilla) samojen opettajien johdolla tätä Okinawalta tuotua kamppailutaitoa. Ehkä hieman yllättäen okinawalaiset ja japanilaiset opettajat (mm. Gishin Funakoshi ja Masatoshi Nakayama) muuttivat karatea, sen perustekniikkaa ja opetustapoja, varsin paljon opettaessaan sitä eteenpäin Japanissa. Sen sijaan korealaiset opettajat (mm. LEE Won Kuk ja RO Byung Jick) pitivät tekniikat pääosin ennallaan ja opettivat niitä niin kuin olivat itse ne oppineet.

Miksi taekwondon perustekniikka ei sitten enää näytä identtisesti perinteiseltä okinawalaiselta karatelta? Syitä on monia, mutta yksi keskeinen selittäjä on se, että ensimmäisten taekwondo-opettajien oppilaat (nk. toinen sukupolvi) omaksuivat väliaikaisesti 1950- ja 1960-luvuilla japanilaisia vaikutteita tekniikoiden tekemiseen. Vaikka useimpien tyyli palasi jälleen lähemmäs alkuperäistä okinawalaista tyyliä uusien liikesarjojen (Palgwet, Taegukit ja Yudanjat) luomisen myötä 60- ja 70-lukujen taitteessa, japanilaisvaikutteet jäivät myös elämään. Tästä syystä useiden (erityisesti uusien sarjojen kehitysvaiheessa pois Koreasta muuttaneiden) opettajien tyyliksi jäi tuon ”välivaiheen” japanilaistyylinen tapa tehdä tekniikkaa. Tähän tyyliin kuuluu mm. pitkien asentojen ja korostetun laajojen käsitekniikoiden käyttäminen.

Pian Korean itsenäistymisen jälkeen viisi eri kamppailulajikoulukuntaa eli Kwania aloitti toimintansa:

1) Chungdo Kwan - perustaja Won Kuk Lee

2) Mooduk Kwan - perustaja Hwang Kee

3) Jido Kwan - perustaja Sang Sup Chun

4) Changmoo Kwan - perustaja Byung In Yoon

5) Songmoo Kwan - perustaja Ro Byung Jick