Kannattaako vain otella vai pitäisikö treenata myös tekniikkaa?
Teksti: Jarkko Mäkinen
Videot: Jarkko Mäkinen
Julkaistu 24.3.2021
Olen kuullut valmentajien suusta, että kunhan harjoituksissa otellaan tarpeeksi paljon, niin hyvä tulee ja kilpailumenestystä edistetään parhaiten juuri näin. Otteleminen on tietenkin korvaamaton osa taekwondoharjoittelua, koska siinä päästään yleensä lähemmäs kilpailutilanteen vaatimuksia kuin muissa harjoitusmuodoissa. Ottelussa on hyvää erityisesti sen vapausasteet ja luova soveltaminen, psyykkisiä tekijöitä unohtamatta. Se ei kuitenkaan ole taitavaksi ottelijaksi kehittymisen koko totuus.
Artikkelin videoilla on erilaisia etujalan kiertopotkuja panssariin. Mahdollisimman todenmukainen harjoittelu lisää automaatiota ja suoritusvarmuutta.
Toistoja ja havainnointia
Aivotutkimuksen ansiosta tiedetään, että motoristen aivoalueiden synaptiset yhteydet kehittyvät ensisijaisesti samankaltaisten toistojen kautta. Tästä syystä erityisesti juniorien valmennuksessa yleisten perusliikuntataitojen ja oman lajin perusliikemallien oppimisella tulisi olla keskeinen rooli. Perinteistä, ja monen mielestä ehkä tylsää, toistoharjoittelua ei siis kannata heittää kokonaan romukoppaan.
Toisaalta ei myöskään kannalta aliarvioida urheilijoiden kykyä löytää olennaisia ydinkohtia suorituksista, vaikka harjoitteet eivät olisikaan täysin identtisiä treenistä toiseen. Varioida kannattaa, kunhan on kirkkaana mielessä, mitkä ovat harjoitteiden avulla tavoiteltavat ydintaidot. Ja vinkkinä vielä, että harjoitteita kehittäessä kannattaa hyödyntää ympäristön havainnoinnin kautta tulevaa vaihtelua, vaikka tekninen suoritus pysyisikin samana. Havainnoinnin tulisi keskittyä ottelun kannalta kaikkein olennaisimman, niin kutsutun avaininformaation, poimimiseen.
Taitava motorinen suoritus, kuten vaikka takakiertopotku, kehittyy parhaiten tekemällä kyseistä suoritusta ja hyvin lähellä sitä olevia tukiharjoitteita. Takakiertopotku esiintyy vapaassa ottelussa niin harvoin, että sen oppimista ei mitenkään voi jättää pelkän ottelemisen varaan. Oikein ajoitettua potkua on myös vaikea suorittaa ottelutilanteessa, ellei sen tekeminen ole automaatiotasolla ottelun ulkopuolella.
Potkun jokainen yksityiskohta tulisi hioa paikoilleen, jotta kokonaisuus toimii. Pään on käännyttävä oikeassa kohdassa, tukijalan on mukauduttava liikkeeseen, keskivartalon aktivaation tulee antaa potkulle oikeanlainen tuki, potkun liikeradan tulee olla tarkoituksenmukainen ja niin edelleen. Näiden seikkojen hiomiseen tarvitaan tekniikkaharjoittelua.
Tekniikoiden taitaminen tukee luovuutta
Tekniikkaharjoittelussa valmentajan tehtävä on tarkoin valituilla vihjeillä ohjata tekemistä kohti "täydellistä" suoritusta. Epäolennaisiin asioihin on turha puuttua, jos suorituksen ydinasiat näyttävät menevän oikein. Näin toimittaessa syntyy persoonallinen tapa tehdä kyseistä tekniikkaa. Lisäksi kasvaa voimakas luottamus siihen, että tekniikka on minun omani ja osaan tehdä sen, jonain päivänä ehkä jopa paremmin kuin kukaan muu.
Otteluharjoittelussa virheitä on vielä vähemmän kuin tekniikkaharjoittelussa, koska yhtä "täydellistä" ratkaisua ei ole edes olemassa. Oletettuihin virheisiin puuttumiseen on siksi turha käyttää aikaa. Ennemmin kannattaa keskittyä etsimään yhä paremmin toimivia ratkaisuja yhdessä urheilijan kanssa.
Uutta potkua (tai tapaa suorittaa tuttu potku) treenatessa pitää koko tarkkaavaisuus kohdentaa kyseessä olevan potkun oppimiseen. Potkun soveltaminen ottelussa ei onnistu ennen kuin tästä omaksumisvaiheesta on päästy eteenpäin kohti tasoja, joissa tekeminen onnistuu ilman tietoista keskittymistä. Mitä paremmat aivojen ja raajojen väliset hermoyhteydet ottelijalle kehittyy, sitä voimakkaammaksi muodostuu tekniikoiden automaatio. Ja mitä korkeatasoisempi on automaatio, sitä enemmän kapasiteettia jää otteluun keskittymiseen.
Toisin sanoen luova ottelija pystyy toteuttamaan luovuuttaan tositilanteissa korkeatasoisen teknisen osaamisen varassa. Jokainen puuttuva osa teknisessä repertuaarissa syö luovuuden toteuttamisen mahdollisuuksia. Sama pätee myös fyysiseen suorituskykyyn; ottelija tuskin tekee matsissa asioita, joita hänen voimansa tai liikkuvuutensa eivät mahdollista.
Oma tyyli kehittyy vähitellen
Ottelija kehittää omaa ottelutyyliä harjoitusvuosien kertyessä. Tämä on luonnollinen prosessi, jossa ei kuitenkaan kannattaisi pitää liian kiirettä.
Parhaita henkilökohtaisia vahvuuksia on vaikea tietää ennen kasvuiän päättymistä. Sen jälkeenkin tapahtuu vielä monenlaista kehitystä, joka muokkaa kullekin optimaalista ottelutyyliä. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä mahdollisten sääntömuutosten tuomat vaihtelut ja erilaiset vastustajat, niin voidaan varmuudella sanoa, että ottelijan liiallinen muottiin pistäminen ei ole hyväksi.
Muotti luo näennäistä tehokkuutta, koska tietyt valitut asiat alkavat toimia aikaisempaa paremmin. Mutta samalla rajoitetaan toimintavalmiutta sekä pahimmillaan jopa ottelijan persoonallisuutta ja luovuutta.
Pelin kautta oppiminen on tällä hetkellä kuuma peruna myös useissa joukkuelajeissa. Siellä uskotaan paljon sen tärkeyteen, mutta samalla ollaan jo havahduttu siihen, miten pelaajien lajitekninen taitotaso onkin lähtenyt laskemaan.
Pelillinen harjoittelu – meidän tapauksessamme otteleminen – opettaa asioita vastustajan havainnoinnin kautta. Siihen ei yksinään tehty tekniikkaharjoittelu pysty. Mutta tekniikkaharjoittelu taas opettaa sellaista kehotietoisuutta ja oman toiminnan tarkkaa motorista hallintaa, jota ottelemisen tuiskeessa on hyvin vaikea kehittää. Nämä erilaiset harjoitustavat eivät ole vaihtoehtoja tai kilpailijoita, vaan ehdottomasti toisiaan täydentäviä.