Säännöllinen urheileminen pitää hyvällä tiellä

Teksti: Eva Kottonen
Julkaistu: 18.10.2023

Moninkertaisena MM- ja EM-mitalistina Niina Virtala (2. oik) tähtää maailmanmestaruuteen.

Moninkertainen liikesarjojen MM- ja EM-mitalisti Niina Virtala tuntee niin suomalaisen, iranilaisen kuin italialaisenkin taekwondon. “Inspiraatiota kilpauralle antaa tieto, että minusta voi tulla vielä maailmanmestari. Se ajatus vie eteenpäin. Nimenomaan yksilökulta, pronssi ei riitä”, toteaa alle 60-vuotiaiden sarjassa liikesarjojen MM-kilpailussa viime vuonna Etelä-Koreassa kolmanneksi sijoittunut Niina Virtala, 52.

Lähellä tavoitetta ollaan jo. Virtala kuului Perusta 2016 MM-pronssia voittaneeseen naisten trioon yhdessä Triin Saviaukin ja Johanna Nukarin kanssa. Yksilösarjojen EM-mitaleita Virtalalla on kolme, hopeinen tuli Serbiasta 2015 ja pronssiset Turkista 2019 ja Kreikasta 2017. Kreikasta hänellä on myös ryhmäsarjan EM-hopea sekä Turkista ja Serbiasta ryhmäsarjan EM-pronssi. “Pohjoismaiden mestaruuksissa tavoitteenani on tulla kymmenkertaiseksi mestariksi. Vain yksi puuttuu”, Virtala kertoo. 


Uransa alussa Virtala kilpaili ottelussa, mutta viimeiset yli kymmenen vuotta hän on keskittynyt liikesarjoihin kilpaillen niin yksilösarjassa kuin triossakin. Senioreissa yli 30-vuotiaiden ikäsarjat vaihtuvat kymmenen vuoden välein aina 60-vuotiaisiin asti, jonka jälkeen sarjat ovat 61–65 -vuotiaat ja yli 65-vuotiaat. Triossa naisten ja miesten ikäsarjat jaetaan puolestaan vain kahteen ryhmään, yli 30-vuotiaisiin ja alle 30-vuotiaisiin. “Jonkun ottelukilpailun käyn kuitenkin joka vuosi, ihan täysin en ole sitä jättänyt. Viime kesänä Tampereella European Masters Games -monilajitapauhtumassa osallistuin molempiin lajeihin,” Virtala kertoo.


Taekwondossa on eniten potkua


Taekwondon pariin Virtala löysi 26-vuotiaana. Kamppailulajeista hän kävi testaamassa myös kung fun ja karaten, mutta taekwondossa oli kirjaimellisesti eniten potkua. “Kyllä se oli se potkiminen, siitä tuli olo, että tämä on minun lajini. Vaikutuksen teki myös, kun pääsi seuraamaan edistyneempien harjoittelua ja näki, mitä kaikkia hienoja, erilaisia potkuja laji sisältää. Se hurmasi minut.”


Liikesarjapuolelle hänet sai vaihtamaan ikä. Suomessa ottelijoille ei ole ikärajaa, mutta Virtalan asuinmaissa Saksassa ja Italiassa ottelijan ura päättyy 35- tai 37-vuotiaana. “Päätös syntyi, kun hoksasin, että liikesarjoissa ei ole vastaavaa ikärajaa, vaan maailman huipulla voi kilpailla vielä yli 65-vuotiaanakin”, hän kertoo.


Maajoukkueeseen Virtala haki ensimmäisen kerran vuonna 2012 ja osallistui jo samana vuonna ensimmäisiin Kolumbiassa pidettyihin MM-kilpailuihinsa, joissa sijoittui seitsemänneksi. Ensimmäisissä EM-kilpailuissaan 2013 hänen sijoituksensa oli viides.

Meysam Habibimehr (oik.) toimii Niina Virtalalle taekwondoon valmentavana aviomiehenä.

Kotonaan kolmessa maassa

Tampereelta lähtöisin oleva Virtala on asunut viimeiset 14 vuotta Pohjois-Italiassa, Milanon alueella. Ennen Italiaan muuttoaan hän viihtyi Saksassa 11 vuoden ajan, ensin opiskellen ja sittemmin työskennellen.  “Milano oli myös sijainnin puolesta strateginen valinta, täältä on hyvät yhteydet niin Suomeen kuin Keski-Eurooppaankin. Tampereelle on suora lentoyhteyskin”, Virtala sanoo.


Hän on ammatiltaan kääntäjä, ja jakaa nykyisin aikansa paitsi Italian, myös Suomen ja Iranin välillä. Virtalan aviomies ja valmentaja on iranilainen Meysam Habibimehr. Vaikka laji on sama, eri maiden välillä löytyy harjoituskulttuurin eroja. Esimerkiksi suomalainen ja saksalainen taekwondokulttuuri ovat Virtalan mukaan asiakeskeisempiä. Treeneihin tullaan, keskitytään tekemiseen ja lähdetään, eikä harjoitellessa höpötetä turhia. “Iranissa ja Italiassa on sosiaalisempaa, ja varsinkin harrastajien treeneissä pidetään pidempiä taukoja, että ihmiset ehtivät myös juttelemaan toistensa kanssa.”


Kulttuurit törmäävät toisinaan myös aviomiehen ja vaimon treenatessa yhdessä. “Helpompaa on kyllä ottaa vieraalta valmentajalta vastaan neuvoja ja ohjeita. Iranilaisessa kulttuurissa myös puhutaan paljon ja selitetään vuolaasti, siinä missä suomalainen sanoo pari sanaa ja sitten tehdään. Nyt vuosien jälkeen on löytynyt kultainen keskitie, Virtala kuvaa hymyillen.

Niina Virtala tuntee niin suomalaisen, iranilaisen kuin italialaisen taekwondon filosofian.

Tie, jota kuljetaan


Virtala harjoittelee neljästä viiteen kertaa viikossa. Lisäksi hän pyrkii tekemään kehonhuoltoa päivittäin. Kilpailuja puolestaan on kalenterissa noin yksi kuukautta kohden, ympäri Eurooppaa ja maailmaa. Taekwondon lisäksi Virtala kilpailee myös yleisurheilussa pikamatkoilla, joten juoksu kuuluu myös harjoitusohjelmaan. “Raatamista tämä on. Pääasiallisesti suunnittelen ja toteutan harjoitteet itsekseni, sillä valmentajamieheni kanssa emme ole aina edes samassa maassa. Riippuu myös, kuulunko johonkin paikalliseen seuraan, ja miten yhteiset harjoitukset on järjestetty. Meillä on myös maajoukkuevalmentajien Essi Labartin ja Olli Siltasen kanssa yhteinen Whatsapp-ryhmä, jonka kautta lähetän videoita treeneistäni ja he pystyvät antamaan palautetta.”

Korona-aikana kilpailuja ei järjestetty, mutta tauolla oli Virtalan näkökulmasta myös puolensa. “Korona-aika paransi takareisiongelmani, kun sen lihakset saivat olla monta kuukautta rauhassa. Liikesarjoissa korkealle kurottavat potkut ovat riski, erityisesti jos lämmittely ei ole ollut riittävää. Helposti syntyy vammakierteitä”, hän mainitsee.

Taekwondon hienous syntyy Virtalan mukaan sen monipuolisuudesta. “Jo pelkästään fyysisen treenin osa-alueita on paljon liikesarjoista otteluun ja itsepuolustuksesta murskaukseen. Sen päälle tulee sitten vielä henkinen puoli ja arvot, mistä Suomessa voisi nähdäkseni puhua enemmänkin. Näitä ovat esimerkiksi sinnikkyys, kyky keskittyä oleelliseen, määrätietoisuus ja kunnioittava käytös muita kohtaan. Lajin nimessäkin on Do, eli meillä on se tie, jota kuljetaan, ja joka ohjaa kaikkea käyttäytymistä ja toimintaa.”


 

Kilpailuissa näkee oman tason


Liikesarjojen kilpauraa harkitsevia Virtala haluaa muistuttaa, että vaikeita aikoja tulee väistämättä, mutta ylä- ja alamäet kuuluvat kilpaurheilijan - ja ihan kaikkien elämään. “Kilpaurheilu on monessa mielessä kehittävää, siinä näkee oman tason, ja sen, missä on vielä parannettavaa. 

Kilpailijana eniten tarvitaan hänen mukaansa päämäärätietoisuutta, mutta liian verenmaku suussa ei auta treenata, vaan harjoittelemisen ja kilpailemisen pitää olla jossain määrin hauskaa ja palkitsevaa. ”Säännöllinen urheileminen pitää hyvällä tiellä. Rohkeasti vain kokeilemaan, sillä aloittaa voi milloin vain. Jos ei edes ilmoittaudu kilpailuihin, ei voi voittaa!”